Voi miten kauniita kauluksia on ollut tuon ajan naisten talvitakeissa ja katsokaa noita päähineitä (kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla). On siellä näköjään neulottujakin myssyjä oikeiden hattujen lisäksi ja melkein kaikilla pojilla on kunnon karvahatut joita ei parane karvareuhkoiksi nimitellä. Ovatkohan opistolaiset lähdössä kaupunkiin kun ovat niin tällingissään?Opistokuviin on taltioitu myös arjen aherrusta:
Siellä ovat pojatkin päässet keittiöpuuhiin, mikä on kyllä hienoa ja edistyksellistä kun ajatellaan että eletään sentään vasta 20-lukua. Nuorten ilmeistä voisi päätellä että kyökissä on ollut tosi mukavaa.Vanhojen tavaroiden joukosta löytyi pieni mustakantinen vihko, johon Veikko on kerännyt muistokirjoituksia tovereiltaan. Ensimmäiselle sivulla on itseoikeutetusti opiston rehtorin toivotus:
Hän muuten sattuu olemaan lasteni isänpuoleinen isoisoisoisä.Kaikki ovat kirjoittaneet mustekynällä ja toivotuksissa on ylevää nuoruuden uskoa, uhrimieltä ja ihanteita.
Eräällä sivulla lukee näin:
Veikolle
Sun tielläsi ruusuja kukkikoon, joita halla ei kaataa voi.
Sä maatasi puolla, sen puolesta taistele,
kunnes kuolo sun viimein korjaa.
Pohjois-Savon kansanopisto 22.4-25
Matti Savolainen
Kiitos toveruudesta, huone toveri!
Eläköön muistot!
Veikko kaatui sodassa vuonna 1941.
Jotenkin riipaiseva tarina. Arvostan toisaalta tuon ajan nuorten ihanteellisuutta. Jos nyt vaikka vertaa siihen, mitä itse ajatteli teininä... Toisaalta se, mitä heiltä vaadittiin, tuntuu hirveän ehdottomalta. Henki isänmaan puolesta. Pystyisinkö siihen? Vai pakkaisinko laukkuni?
VastaaPoistaSolveig: Niinpä, jokaisella sukupolvella on varmaan oman aikansa ihanteet. Ois se jännä jos vois tehdä aikamatkoja menneeseen :)
VastaaPoistaVoi miten erilaista oli ennen. Aika on muuttunut todella.
VastaaPoistaBlogissani on sinulle tunnustus. Ihana kun jaat näitä "vanhoja" kanssamme ja pidät blogia.
Kesän Lapsi: Oi kiitos, olen otettu :)
VastaaPoistaNiin, taitais tulla vähän toisenlaisia muistosanoja nykyajan kaverikirjoihin :)
Tosi hienoa, että tuollainen muistikirja on säilynyt!
VastaaPoistaSain tietokoneeni juuri takaisin !
VastaaPoistaVaikuttava postaus, kiitos. Samaa olen Solveigin kanssa miettinyt : pystyisikö siihen, kyllä kai - pakkohan se tavallaan oli. Tällaiset tarinat auttavat kyllä suhteuttamaan ...
Sari: Niin, jännä miten tuollaiset pienet asiat voivat ilahduttaa. Minussa ja koko meidän suvussa on hamsterin vikaa ja kaikkea kummallista on tullut säästettyä :)
VastaaPoistaSari: Itsekin olen joskus miettinyt, että mitähän sitä ääritilanteissa olis valmis tekemään vai lamaantuisiko kokonaan. Ja kun miettii miten suuren hinnan edelliset sukupolvet ovat maksaneet esim. meidän itsenäisyydestä niin kyllä nostaa hattua ja vähän korkealle. Niin kai se elämässä on ettei päätöstensä vaikutusta näe välttämättä välittömästi. Hmm, mikähän se on elämän tarkoitus?
Nämä Wiikon Wanhat ovat ihanan nostalgisia, tämänkertainen myös koskettava.
VastaaPoistaHeidi: Kiitos kauniista sanoista :)
VastaaPoistaNiin kuin Heidi jo mainitsikin on nämä Wiikon Wanhat todellisia nostalgiapaukkuja. Vaan laittavat kyllä ajattelemaan. Tosissaan.
VastaaPoistaJuuri tänään selitin aamulla kerhomatkalla Tatti-pojalle, miksi liput liehuu tänään salossa. Ketä muistetaan ja miksi. Siksikin nuo sinun kirjoittamat sanat Veikko-isoenostasi pysäytti. Oikeasti tätä maailman historiaa taaksepäin peilatessa tuo reilut 80-vuotta on aika lyhyt aika, mutta tosiaan niin on nuoruudenpalo aivan toisenlaista.