Vanhojen kuvien joukosta löytyy useampikin tällainen otos, jossa vainaja on kuvattu avoimessa arkussa kotipihalla ennen viimeistä matkaa. Joskus kuvassa on vain avonainen arkku ja toisinaan myös omaiset sen ympärillä.
Suhde kuolemaan on ollut jotenkin luonnollisempaa kuin nykyään, joilloin siitä on tehty hyvin steriili asia. Vai onko surutyötä vain tehty toisella tavalla? En ehkä kuitenkaan haluaisi kuvata lähimmäistäni arkussa.Myös hautakummulla on yleiseti otettu kuvia niinkuin nykyäänkin.
Täälläkin tehdään eräänlaista surutyötä, tosin ei kuoleman johdosta. Olen hieman uupunut, joten päivittelen harvemmin. Seurailen teidän muiden juttuja ja jatkan neulomista.
Otahan lunkisti, neulominen ja hissukseen oleilu auttavat onneksi aika moneen asiaan. Ja siinä samalla voi miettiä syntyjä syviä tai iloisempiakin asioita, miten ikinä itse haluaakin.
VastaaPoistaLaitalehan akkuja!
VastaaPoistaPuhuttelevia kuvia. Minusta tuntuu, että ennen kuolemaa surtiin suremalla. Nykyään ehkä osataan iloita siitä, että kunnia/mahdollisuus tuntea edesmennyt. Itse olen huomannut omaa suruani/kaipaustani määrittävä pitkälti minun ja edesmenneen keskinäisessä suhteessa olleen "lämmön" määrän.
Tälläisiä ajatuksia minulla kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta ja kaipauksesta.
Halaus ja tsemppiä omaan oloosi!
VastaaPoistaPuhuttelevia kuvia!
Joskus on tarpeen hiljentyä ja antaa aikaa vain itselle vaikkapa neuleen kanssa. :)
VastaaPoistaKuolema oli minunkin lapsuudessa läsnä arkipäivässäkin. Kotona kuoltiin ja siinä oli myös lapset läsnä. Minun veljestä, joka on kuollut 9 kk:n ikäisenä, on ainoa valokuva ruumisarkussa. Viimeisin kuva, jossa olen mukana avoimen arkun äärellä, on mummoni hautajaisista v:lta 1957.
Meiltäkin löytyy vanhoja arkkukuvia, niitä muistan pienenä tyttönä ihmetelleeni, kun mummolan valokuva-albumia selasin. Aina ei jaksa, itselläkin on viime aikoina päivitystahti hidastunut.
VastaaPoistaJaksamista, toivottavasti olo helpottuu pian.
VastaaPoistaminun oli pakko ottaa veljestä arkussa kuva, jotenkin tuntui että myöhemmin tajuaa asian kun voi katsoa kuvaa ja jättää sitäkin käutta jäähyväiset. enkä ole katunut. mut kukin taaplaa tyylillään, se mikä sopii yhdelle, ei sovi välttämättä toiselle. =)
VastaaPoistaVoimien keruuta sinne, päivität sitten kun jaksat. Näitä sinun päivityksiäsi on aina mukava lukea ja vanhat valokuvat kiinnostavat aina :)
VastaaPoistaEi kun lepoa sitten vaan, ei se uupumus muuten hellitä! Pysyt mielessä silti, vaikka harvemmin päivittelisitkin!
VastaaPoistaSoile: Niinpä taidan tehdä. Mulla on lehmän hermot ja se voi olla sekä positiivinen että negatiivinen asia. Isot asiat kysymyksessä. Ja neulominen jos mikä on terapiaa.
VastaaPoistaVilla Lankala: Lataan :)
Suru ja sureminen kaikenkaikkiaan on aika henkilökohtainen asia mutta jaettu suru on varmasti jotenkin helpompi kestää ja siitähän hautajaisissakin on kyse, yhdessä suremisesta.
Kangaskasa: Kiitos ja halaus :)
Matleena: Juu, elämä ei välttämättä olekkaan niin helppo juttu. Pistää miettimään välillä.
Voi miten surullinen tuo veljesi kohtalo. Minäkin olen ollut saattamassa hautaan kaikki isovanhemmat, kaksi enoa, sedän ja isän ynnä muita tuttuja mutten ole koskaan nähnyt kuollutta.
Päivi: Samoin ja nytkin jätin yhden kuvan julkaisematta kun se oli jotenkin niin surullinen.
Juu, jaksaminen on vähän vähissä vaan jospa se tästä.
Lime: Kiitos kannustuksesta ;)Kyllä tämä tästä
ullapulla: Niinhän se on, että jokainen suree tavallaan eikä kukan voi sanoa että vain tämä on se oikea tapa.
Jatta: Kiitos. Oli ilo lukea sinun onnesta. Täällä on nyt matalalentoa, mutta jospa se joskus loppuis. Eikös sitä jossain laulussakin sanota että; ylämäki, alamäki, ylämaki....
Helena: Sitäpä sitä ynnä kiitos ja hali :)
Voimia lähetän minäkin! Neulominen tosiaan auttaa moneen pulmaan.
VastaaPoistaJa kangaspuilla paukuttelu autaa silloin kun pitää kiivaampia ajatuksia jäsennellä :)
Voimien keräyshali minultakin!
VastaaPoistaSuhteet elämän eri vaiheisiin olivat varmasti erilaisia ennen, kuin koko suku asui saman katon alla ja oli vahvasti läsnä vauvasta vaariin. Elämän varrella koettiin yhdessä niin syntymä kuin kuolemakin. Suku yhdisti, nyt se koetaan usein rasitteena. Halutaan elää yksilöllisempää elämää. Olla oman perheen kesken tai yksin. Se on harmi, minusta!
Tiiina: Kiitos Tiiina. Niin auttaakin, kokemusksen syvällä rintaäänellä voin vahvistaa.
VastaaPoistaKymmenisen vuotta sitten paukuttelin mattoja. Oli pakko saada jotain väriä elämään kun ajatukset ja ympäristö olivat niin harmaita ja synkkiä. Syntyi kaksi kaunista, keltaista mattoa. Myin ne kylläkin myöhemmin ja hyvä niin, oisivat kuitenkin vaan tuoneet mieleen tummia ajatuksia.
Minna: Kiitoshali sinulle.
Totta haastelet. Elämänmeno on aikalailla muuttunut.
Sinulle jotain minun blogissa:)
VastaaPoistaVoimia!
VastaaPoistaVilla Lankala: Oi kiitos :) Vastailen sitten kun ajatukset ovat vähän kirkkaammat.
VastaaPoistaSantra: Sitä tarvitaankin.
Hei. Toivottavasti ei liian raskaita asioita. Neulomalla pystyy jäsentämään, kirjoittamalla myös.
VastaaPoistaAlamäki,ylämäki, niinhän se menee. Mulla oli muutaman vuoden niin monta rankkaa juttua peräkkäin ja päällekäin, etten uskonut sieltä nousevani enää, mutta täälläpä sitä ollaan,hengissä,elossa, voimissa ja hyvällä mielellä. Ylämäki. Katso kauas, siellä se siintää. :)
Kiitos näistä vanhoista kuvista! Nämä tällaiset laittavat ajattelemaan. Itsekään en muista kuollutta nähneeni. Kun isoisäni haudattiin, arkku oli kappelissa auki mutta meitä lapsia ei jostain syystä päästetty sinne katsomaan. Toisen vaarini hautajaisissa me taas naurettiin, enkä lainkaan usko että vaarini olisi ollut siitä muuta kuin hyvillään. Hautajaiset voivat olla valoisatkin :)
VastaaPoistaSinulle toivon valoa ja voimia tähän hetkeen! Se ylämäkikin voi joskus tuntua raskaalta kiivetä, ja toivon että sinulla on mukana matkalla myös ystäviä, jotka voivat helpottaa matkantekoa.
Halit täältäkin!
Solveig: Jaksan uskoa että tästä selvitään, vaikka olo onkin kuin kävelisi heikoilla jäillä. Ehkä siellä jossain siintää se ylämäki :)
VastaaPoistaMinä kirjoittelin päiväkirjaa kymmeniä vuosia mutta nyt on jäänyt vähiin.
Päivi: Minäkin muistan kuinka esim. isän hautajaisissa muisteltiin menneitä ja katseltiin perheen vanhoja kaitafilmejä ja kuinka hyvältä tuntui muistella yhteistä matkaa, vaikka suru toikin siihen oman sävynsä.
Kyllä vain, ystävät ovat tärkeitä. Kiitos kannustuksesta.
Mulla on näemmä mennyt tämä sun uusin päivitys ohi silmien. Kovasti voimia ja tsemppiä sulle! Huonojen päivien ja viikkojen jälkeen tulee onneksi aina parempia aikoja. Aurinkokin paistaa taas sitten kirkkaammin. Keräilehän rauhassa voimia ja keskity elämässä siihen, mistä saat voimia ja iloa.
VastaaPoistaIhania nämä sun vanhat kuvat, vaikka tällä kertaa koskettivatkin surullista aihetta. Ennen suhtauduttiin kuolemaan luonnollisemmin. Se oli osa elämää. Kuoltiin kotiin ja kuolleet olivat samassa pihapiirissä ennen hautaamista.
Tess: Kiitos kannustuksesta. Eiköhän tuo aurinko joskus paistane.
VastaaPoistaNyt tuli kyllä aika surulliset kuvat ja muutama piti ihan jättää pois. Samaa mieltä kanssasi; kuolema on ennen ollut luonnollinen osa elämää. Onhan se nykyäänkin mutta ei ehkä samallatavalla.