Kehtuuttaa

nimittäin tämä blogin päivittäminen. Ei näytä mitään ihmeellistä puikoilta tulostuvan ja mietityttää josko näistä tavansukista tahi huiveista viitsii edes blogata ja että ketä kiinnostaa.


Jonkin sortin väsymystä havaittavissa. Mutta tämä taitaa olla aivan tavallista. Onkohan kukaan muuten tehnyt tutkimusta tältä alalta, siis blogeista noin ylipäätään? Ja mikähän se on blogin keskimääräinen elinikä, kolme vuottako? No olenhan minä jo neljättä vuotta täällä puikkoja heilutellut ja itseppähän tuota päätän mihin suuntaa homma menee tai meneekö mihinkään vai jääneekö paikalleen vallan. No näistä sukista ei sen enempää kuin että ovat seiskaveikasta 3,5 mm sukkapuikoilla neulotut erinäisin kantapäin ja kärkikavennuksin.


Opiskelen parhaillaan työn ohessa ja joudun käymään Keravalla aika-ajoin lähipäivillä. Minulla on aina neule mukana niinkuin viimeksikin mutta voi sentään, lanka pääsi loppumaan heti ensimmäisenä päivänä. En onneton ollut kurkannut neulepussiin ennen reissuun lähtöä. No ei auttanut muu kuin etsiä lankakauppa Järvenpäästä, jossa maijailtiin ja kyllähän sieltä sellainen hauska pieni puoti löytyikin. Siellä oli tarjouksessa miellyttävän tuntuista Vickie Howell Graft lankaa, jonka koostumus on 65 % luomupuuvillaa ja 35 % maitokuitua.


Neuloin seuraavana päivänä baktushuivin ja kotimatkalla junassa toisesta huivista puolet. Kahteen suloisen pehmeään huiviin meni lankaa yhteensä 200 grammaa. Valkoisuus ja käsinpesu tosin ei ole kovin hyvä yhdistelmä huivissa mutta aattelin neuloa tuosta langanlopusta koetilkun ja katsoa mitä tapahtuu konepesussa. Tosin antaneeko tuo kovin luotettavaa tulosta, kun tulee niin pieni tilkku. Nähtäväksi jää.

Vuodet vierii

Äidinäidillä oli seitsemän lasta. Ensimmäinen syntyi 1935 ja viimeinen 15 vuotta myöhemmin. Molemmat eli enoni ja tätini viettävät synttäreitään tänä viikonloppuna. Sen kunniaksi Wiikon Wanhoina kuvia sankareista.

Tämä kuva on ehkä vuodelta 1938 ja siinä ovat äitini ja veljensä eli tämä sankari-eno todennäköisesti Kesäpaikan kentällä Inarin rannalla.


Tämä kuva taitaa olla vuodelta 1963 tai 64. Ei olla vielä kovin isoja isoveljen kanssa kun samaan vannaan mahdutaan. Vasemmalla päivänsankaritäti ja takana edesmennyt kummitätini.


Lämpimät onnentoivotukset molemmille!

Sunnuntaivierailulla

Suurin osa näistä Wiikon Wanha-kuvista on iso-enoni ottamia. Hän harrasti valokuvausta ja oli ilmeisesti myös kova kyläilemään sisarustensa kanssa, sillä tällaisia kylästelykuvia on paljon.


Tunnistan vain yhden henkilön kuvista, jotka on otettu joskus 20- tai 30-luvulla.

Nämä asetelmakuvat ovat aika hupaisia :)

No joo,

on tämäkin neuleblogi. Vanhoja valokuvia esitellään kuukausikaupalla ja sitten kun vihdoinkin olisi neuleen vuoro niin se on mikä on. Ja nyt tulee pettynyttä vuodatusta.

Kaikki alkoi viime keväänä kun kävin Tuulian Paitakurssilla ja innostuin hänen saumattomasta tekniikastaan. Sovelsin jo aiemmin oppimaani, tosin käänteisesti ja sain aikaan ihan siedettävän tuloksen. No, kun sitä ohutta puuvillalankaa jäi vielä vaikka kuinka, niin aattelinpa tekaista itselleni kesäpuseron. Homma alkoi ihan luonnikkaasti paitsi että taulukkoon oli lipsahtanut joku aivan järjetön luku ja hihapyöriön lisäyksiä neuloessani tuli uskon puute. No, onneksi Tuulia auttoi ja pari senttiä purettuani homma jatkui. Kesä kului ja hellettä piisasi. Neule eteni hitaasti. Helle jatkui ja jatkui ja neule eteni edelleen niin hitaasti ettei siitä kannattanut enää tehdä mitään kesäneuletta, pitkät hihat vaan ja kas, syksyneulehan se siinä. Ja nytpähän sitä tarvitaankin jo pitkähihaista kun syksyn viileys on saapunut. Mutta voi p..., pusero ei tunnu yhtään kivalta päällä.

Väärinkäsityksiä välttääkseni täytyy korostaa, ettei epäonnistumisen syynä ole tämä tekniikka, vaan muuan liian suureksi määritelty mitta (armhole circumference) ja se ettei neuloja älynnyt käyttää järkeään neuloessa. Kuvien perusteella voisi päätellä, että pusero on ihan OK, no ainakin tämän ensimmäisen

mutta näissä jo näkyy, kuinka liian laaja hiha-aukko vaikuttaa istuvuuteen.

Malli The Tailored Sweater by Tuulia
Lanka Ohutta puuvillaa, menekki 400 g
Koko M
Puikot 3 mm
Minä kuulun herkästi purkavaan koulukuntaan mutta nyt taitaa jäädä purkamatta. En oikein tiedä mitä tekisin. Ainut järkevä vaihtoehto lienee se, että leikkaan hihat pois ja huolitelen reunan jotenkin. Ehkä sitten joskus. Mutta tämä ei jää tähän. Jahka tästä toinnun, aloitan punaisen villatakin tällä samalla tekniikalla, niin.

Kainuussa

Ne on nämä Wiikon Wanhat nyt jostain syystä jumittunu 60-luvun Kainuuseen. Van mikäpä se siinä. Kuvassa nuoretparit luontoretkellä Puolangan Hepokönkäällä.

Minkähänlaiset kengät näillä hamenaisilla on jalassa :)

Mökillä muinoin osa 2

Wiikon Wanhoja vaan. Ennen edellisen postauksen mökkiä meillä oli mökki Pesiönjärven rannalla. Muistikuvat niiltä ajoilta ovat hyvin hatarat, vain kaitafilmit ja muutama kuva on jäänyt muistoksi.

Salskea nuori mies vasemmassa laidassa on enoni, joka kuoli tapaturmaisesti noin kymmenen vuotta kuvan oton jälkeen. Hänestä on jäänyt elävät muistikuvat, joihin liittyy tietty surumielisyys liian aikaisen poismenon johdosta. Äidin vieressä ovat Toini ja hänen kaksoissisarensa. Toini oli meillä muutaman vuoden kotiapulaisena siihen aikaan kun äiti oli keuhkotautiparantolassa. Hassua etten muista niistä ajoista mitään, tosin olinhan tuota aika pieni, kuten kuvasta näkee.

Mökillä muinoin

Tänä kesänä ei ole puikot paljon heiluneet. No, jotain tuolla on tuloillaan mutta ylen hitaasti eli ehkä täällä vielä joskus nähdään neuleitakin. Siihen asti mennään näillä Wiikon Wanhoilla. Tämän kertainen kuva on otettu meidän mökillä kainuussa 60-luvun puolivälissä. Kuvassa äiti, kummitäti, allekirjoittanut ja kummisetä.

Kummitätini oli armoitettu käsityöihminen. Muistan ihailleeni ja ihmetelleeni pienenä kuinka hän jaksoi neuloa ohuenohuesta langasta itselleen mekkoja, hameita ja puseroita. Pitääpäs näyttääkin joskus ihanat nukenlakanat, jotka olen joskus saanut häneltä synttärilahjaksi. Kummisetä oli menettänyt sodassa oikean käden kaikki muut sormet paitsi peukalon ja etusormen. Vaikka me asuttiin ihan naapureina, me sanottiin aina kohdatessa käsipäivää kun se tuntui niin hassulta.

Äiti ja varsinkin isä sairastelivat aika paljon kun olin lapsi. Se lienee aiheuttanut hieman epävarmuutta elämään. Muistan kun kerran kysyin äidiltä minne me veljen kanssa joudutaan jos he kuolevat. Äiti sanoi että meillä on hyvät kummit, kyllä he meistä huolehtisivat. Ajatus tuntui ihan hyvältä ja muistan jopa kuvitelleeni millaista se elämä voisi silloin olla. Kuvan kummit ovat jo edesmennet mutta Rovaniemellä on kummitäti eli sinne lämpimät terveiset ja kiitos mahtavista kirjoista :)