Kymmenen vuotta

Kappas, blogia on tullut pidettyä jo kymmenen vuotta. Joskus muinoin on tullut järjestettyä juhla-arvontoja, mutta nyt kehtuuttaa ja epäilen ettei täällä kovin moni edes vieraile. No, muistellaan nyt juhlan kunniaksi kuiten menneitä.

Blogin kirjoittelu alkoi Vuodatuksen puolella ja tässä ujo avaus. Aloituksen ajankohta ei osunut oikein nappiin, sillä vasen ranne oikutteli pahemman kerran ja neulominen oli suorastaan tuskaan noina alkuaikoina. Mulla oli todettu nivelreuma 2000-luvun alussa ja reumapeikko kerkis nakerrella vasemman ranteen sellaiseen kuntoon, että siihen oli vaihdettava tekonivel syksyllä 2007. Jänskätti kovin, josko enään kykenisin neulomaan, mutta onneksi kykenin. Sairauden lisäksi oli muutakin murhetta ja se heijastui alakulona alkuaikojen teksteissä.

Paljon on ehtinyt tapahtua kymmenessä vuodessa. Lapset ovat lentäneet pesästä, uusi ammatti on opiskeltu, vakituinen työ on saatu ja mikä parasta; mummoksi on tultu. Pakko on myöntää, että kymmenen vuotta näkyy myös kropassa. On tullut ryppyjä, tukka alkaa harmaantua (ei haittaa), kuppikoko kasvaa ja minne lie vyötärökin hävinnyt.

Aikanaan kirjoittelin ahkerasti kirjeitä ja päiväkirjaa, mutta en ole kokenut olevani kummoinen tekstin tuottaja. Blogin kirjoittaminen on pistänyt hiukan ponnistelemaan, että saisi ilmaistua itseään selkeästi ja ymmärrettävästi. Lienenkö onnistunut, mutta nyt kirjoittaminen on paljon vaivattomampaa kuin ihan alukuaikoina, jolloin piti paljon enemmän miettiä tekstiään. Olen huomannut, että myös opiskelussa ja työelämässä on ollut hyötyä taidoista, joita on tullut blogia kirjoittaessa. Opiskeluaikana vaadittiin päiväkirjanpitoa opiskeluista ja minä tein sen suljetussa blogissa, jonka jaoin ohjaajan ja opettajien kanssa. Töissä minulla oli hanke ja tein hankepäiväkirjan suljettuun blogiin ja kas, siinä mulla on muistiinpanot ja työkalu tulevia vuosia ajatellen.

Olen aina pitänyt valokuvaamisesta ja blogin mukanaantuoma neulekuvaus on erityisen mukavaa ja joskus haasteellistakin (miten kuvata tavan villasukat mielenkiitoisesti). Linssikin harrastaa valokuvausta ja meillä on ollut monta hauskaa kuvauskeikkaa. Jos on ollut kuvattavia neuleita, ne on otettu luontoretkille mukaan ja joskus on lähdetty ihan vaan neuleen ehdolla etsimään kivoja kuvauspaikkoja. Minä yleensä ohjastan kuvaajaa, mutta otan myös ideoita vastaan kuten alla olevassa kuvassa. Oltiin viikko sitten kuvaamassa täältä meiltä päin löytynyttä kalliomaalausta ja samalla Leppävirta-lapasia. Linssi keksi, että tällätään lappaset kalliomaalauksen viereen ja sen hän teki.

Tämä ei ole se virallinen lapaskuva :)

Monta vuotta kuvioissa pyöri mukana wiikonwanhat eli vanhat valokuvat, lehtijutut ja esineet. Nimestään huolimatta ne ilmestyivät hyvin epäsäännöllisesti eivätkä suinkaan kerran viikossa, niinkuin ehkä joskus suunnittelin. Nyt on ollut takoa, mutta saattaahan niitä vieläkin julkaista. Nimi pitäis kyllä vaihtaa, mutta kuukaudenwanha tai wuodenwanha ei rimmaa niin hyvin kuin wiikonwanha.

Näitä tyylikkäitä Fazerin mainoksia löytyi 30-luvun Kuluttajain-lehdestä.

Kansallispukuharrastus on verottanut neuleiden määrää. On ollut ilo oppia uusia tekniikoita ja näyttää siltä, että eläkevuosille suunniteltu pitsinnypläys on aloitettava huomattavasti aikaisemmin :)

Olen päivitellyt kansallispukujuttuja aika harvakseltaan, sillä itsekin miellän tämän blogin lähinnä neuleblogiksi, mutta ei kait se moninaisuus mitään haittaisi.

Tässä matkan varrella olen tutustunut moneen taitavaan ja tuotteliaaseen kanssabloggaajaan, tosin moni blogi on ehtinyt hiljentyäkin matkan varrella. Olen saanut ideoita, inspiraatioita, hyvää mieltä, lohdutusta ja kannustusta toisilta bloggaajilta joten kiitän yhteisestä matkasta. On ilo olla osa tällaista yhteisöä.

Jos sinulla on blogi, niin olisi kiva tietää mikä saa sinut bloggaamaan ja mikä siinä on antoisinta.

Ystäväni

Kuinkahan monella minun ikäpolven ihmisellä on ollut lapsuudessaan Ystäväkirja, se sellainen johon kirjatiin lempiaineet, inhokit ja haaveet? Muistaakseni omilla tytöillänikin oli sellaiset, mutta miten lie nykyään? 

Tämän kertaisena Wiikon Wanhana muutama ote omasta Ystävänikirjasta, joka on ilmeisesti vuodelta 1971. Tähän villiin johtopäätökseen tulin siitä, että melkein kaikkien kavereiden urheilijaihenne oli Juha Väätäinen (EM-mitaleita juoksusta samaisena vuonna). Muistaakseni sain kirjan lahjaksi Eeva-tädiltäni, joka on täyttänyt ensimmäiset sivut. Hänen hartain toiveensa on ollut paljon aikaa. Lieneekö se vihdoinkin toteutunut tuoreella eläkeläisellä :)

Seuraavaksi kirjaa on täyttänyt kouluaikojen paras ystäväni. Hänestä ei tainnut tulla sihteeriä vaan jotain paljon taiteellisempaa. Siitä puolesta oli vinkkejä jo silloin lapsuudessa. Kovasti paljon piirreltiin ja suunniteltiin kaikenlaista, jopa musiikkivideoita (Led Zeppelinille) vaikkei niitä edes ollut olemassa siihen maailman aikaan :)

Enoni hartain toive on ollut oikein suuri lohi. Sen hän lienee saanutkin, mutta aikomus tulla vanhaksi ei toteutunut, sillä hän kuoli tapaturmasiseti muutaman vuoden kuluttua tuosta.

Aina ei haaveet toteudu, mutta joskus sentään. Minusta ei sitten tullut laulajaa, mutta velipojasta tuli urkuri. Kirjan liikuttavimman Miksi aion tulla vastauksen oli kirjoittanut meidän luokan mukavin poika. Ei enempää eikä vähempää kuin hyväksi ihmiseksi. Aika hienosti tuumittu kymmenvuotiaalta.

Hyvä ystävänpäivää kaikille! Pidetään huolta toinentoisistamme ja ollaan hyviä ihmisiä :)

Mökillä muinoin

Tänä kesänä ei ole puikot paljon heiluneet. No, jotain tuolla on tuloillaan mutta ylen hitaasti eli ehkä täällä vielä joskus nähdään neuleitakin. Siihen asti mennään näillä Wiikon Wanhoilla. Tämän kertainen kuva on otettu meidän mökillä kainuussa 60-luvun puolivälissä. Kuvassa äiti, kummitäti, allekirjoittanut ja kummisetä.

Kummitätini oli armoitettu käsityöihminen. Muistan ihailleeni ja ihmetelleeni pienenä kuinka hän jaksoi neuloa ohuenohuesta langasta itselleen mekkoja, hameita ja puseroita. Pitääpäs näyttääkin joskus ihanat nukenlakanat, jotka olen joskus saanut häneltä synttärilahjaksi. Kummisetä oli menettänyt sodassa oikean käden kaikki muut sormet paitsi peukalon ja etusormen. Vaikka me asuttiin ihan naapureina, me sanottiin aina kohdatessa käsipäivää kun se tuntui niin hassulta.

Äiti ja varsinkin isä sairastelivat aika paljon kun olin lapsi. Se lienee aiheuttanut hieman epävarmuutta elämään. Muistan kun kerran kysyin äidiltä minne me veljen kanssa joudutaan jos he kuolevat. Äiti sanoi että meillä on hyvät kummit, kyllä he meistä huolehtisivat. Ajatus tuntui ihan hyvältä ja muistan jopa kuvitelleeni millaista se elämä voisi silloin olla. Kuvan kummit ovat jo edesmennet mutta Rovaniemellä on kummitäti eli sinne lämpimät terveiset ja kiitos mahtavista kirjoista :)

Muisteluksia

AnniKainen on ollut puikoissa tasan kaksi vuotta. Sen kunniaksi täällä tarjoillaan mansikoita ja virkistysjuomaa, olkaapa hyvä ja ottakaa :)

On ollut ja on yhä edelleen ilo olla näin kannustavassa ja mukavassa porukassa. Sanat neulominen ja neule ovat saaneet paljon sisältörikkaamman merkityksen kuin aikaisemmin. Vaikka minun neuletaival pakkaa ajoittain olemaan kuoppainen ja mutkikas, niin eipä haittaa, voihan täällä vaikka muistella menneitä aikansa kuluksi ja seurata ja inspiroitua toisten monella tapaa taitavista tuotoksista.

Otetaanpas santsikierros ja muistellaan oikein porukalla. Anne tuolla jo vähän aloittelikin teemaa ja minäpä jatkan kysymällä onko sinulla joku erityinen muisto, joka liittyy johonkin neuleeseen tai itse neulomiseen?

Minun muisto liittyy kuvassa olevaan villatakiin.

Siinä lomareissulla virkistäytynyt äitee palailee pyykkinarulta. Vuosi on 1992 ja kuvanlaatu surkea, sori. En ole raskaana vaikka siltä näyttääkin :)

Tapahtuu 90-luvun taitteessa: neuloin tuota takkia seuratessani telkkarista Linnan Täällä pohjan tähden alla elokuvaa vai sarjako se oli. Siinä oli sellainen kohtaus, jossa vietiin naisia teloitettavaksi ja yhdellä heistä (taisi olla Tuula Nyman) oli päällään punainen villapaita. Se jotenkin hätkähdytti ja rupes miettimään, että missähän sitä itse olisi ollut tuohon aikaan, olisiko minua marssitettu jonnekin punaisen villatakkini kanssa? Muutenkin tuo teos oli/on hyvin koskettava. Saapas nähdä mitä se Koivusalo saa siitä aikaan, vähän hirvittää. Villatakista tuli muuten mieleinen arkivaate ja käytin sen kirjaimellisesti loppuun. Lanka taisi olla vuosikertakamaa, sillä se lahosi ajan myötä. Että ei ollut silläkään pitkä ikä.

Muistelijoiden kesken arvotaan jotain uutta, vanhaa, pientä, muttei lainattua.

Kiitos käynnistä ja tullos uudelleen :)

Mitä ämmästä irtoaa

Sain Tessiltä M-kirjaimen. Tässä muutamia ajatuksia, joita ämmä kirvoitti mieleen.

Menneet

En tiedä johtuuko iästä vai elämäntilanteesta, että sitä olevien ja tulevien lisäksi miettii ja muistelee menneitä. Ehkä sitä yrittää ymmärtää elämäänsä ja tekemisiään, viimeaikoina oikein kovastikin.

Semmonen möykky minun menneisyydessä on epäonnistunut avioliitto hyvin, hyvin hankalan ihmisen kanssa. Erosta on jo 7 vuotta mutten vieläkään ole osannut antaa itselleni kokonaan anteeksi omaa naiviutta, sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta enkä sitä, etten ymmärtänyt lähteä tarpeeksi ajoissa. Meiltä meni maat ja mannut ja elämä piti rakentaa ihan pienistä rippeistä.

Ja lasten taakkaa olen surrut, tosin on heillä yllättävät voimavarat; reippaita, ihania ihmisiä ovat kaikki kolme. Pitäisköhän paikkaansa sanonta: mikä ei tapa, se vahvistaa. Ehkä sitä joskus oppii olemaan armollinen myös itselleen, sillä tehtyähän ei saa tekemättömäksi.

Muksut

Vaikka olin pienenä kova leikkimään nukeilla, en sen kummemmin haaveillut omista lapsista. Tosin murrosikäisenä mietittiin serkkutyttöjen kans kovasti nimivaihtoehtoja mahdollisille lapsille, kaiken varalta. Ivalon hautausmaalla oli kiva kuljeskella ja katsella vanhoja erikoisia nimiä, oli Selinaa, Aslakkia, Jeminaa ja Sammelia jne. No niinhän siinä sitten kävi, että sain kolme lasta ja nuo kaks jälkimmäistä nimeä on nyt kirjoissa ja kansissa.

Riippumatolla sai niin hyvät vauhdit, että nuorimmainen lensi keveimpänä kyydistä.

Pidän muksuista. Minusta pikkuihmisissä on jotain viehättävää, se uteliaisuus, uskallus ja ihmettelemisen ja innostumisen taito on joskus kadehdittavaa. Samaa vois sanoa kyllä koirista ja kissoistakin. Mukavia nekin :)

Maaseutu

Olen asunut kirkonkylissä ja kaupungissa, mutta maaseutukin on aika tuttu. Lapsena kyläilimme joka kesä heinäntekoaikaan isän sukulaisissa täällä savossa. On tullut eräänkin kerran pompittua heinäladossa heinien päällä ja ihan luvan perästä. Että osasi työnteko olla hauskaa, tosin kuumeen tais pukata joka kerta, allergiaa nimittäin.

Tulipa tuota itsekin asuttua maalla kymmenkunta vuotta silloin kun lapset olivat pieniä. Olihan se aikaa, paljon oli hyvääkin. Ehkä sitä joskus osaa muistella niitä aikoja hämmentymättä.

Meillä ei ollut elikoita ja viljaakin viljeltiin vain muutamana vuonna. Oli siinä kyllä jotain ikiaikaista kun seurasi viljan kypsymistä.

On jotenkin surullista, kuinka maaseutu on muuttunut lyhyessä ajassa. Ennen saattoi mummolla ja vaarilla olla navetassa pari kantturaa ja silläkin tultiin toimeen, maanviljelys oli enemmänkin elämäntapa. Nykyään siihen ei ole mahdollisuutta, kun kaiken pitää olla niin tehokasta. Mummot ja vaarit vaan kylille asumaan.

Metsä

Olen viihtynyt pienen ikäni metsässä. Vanhemmat olivat kovia marjastamaan ja pienenä me pyörittiin tietenkin mukana. Kun ei marjastus enää maistunut, touhuttiin jotain muuta. Eväät ainakin maistuivat joka kerta.

Nykyäänkin marjastan tai sienestän muttei se ole läheskään niin tehokasta kuin vanhemmilla oli. Osaan nautiskella myös pelkästä metsässä olosta. Parhaiten viihdyn kuivissa kangasmetsissä, sellaisissa, joita on kainuussa ja lapissa. Ne ovat minun sielunmaisemia. Joskus näen unia, joissa olen metsässä eivätkä ne koskaan ole painajaisia.

Kuvassa on luonnollisesti metsittymään alkanut vanha heinäpelto.

Nämä savolaismetsät ovat erilaisia kuin pohjoisessa, reheviä ja ryteikköisiä, mutta omalla tavallaan viehättäviä. Monet itkut olen itkenyt metsänsiimeksessä ja on siellä iloisella mielellä lauleskeltukin.

Murre

Minua viehättää yksilöllisyys ja oikeanlainen itsevarmuus. Jostakin kuulin, että esim. hollannissa murteella puhuminen ei ole ollenkaan hävettävä asia, vaan se yksinkertaisesti kertoo mistä puhuja on kotoisin. Onkohan meidän kulttuuri vielä niin nuori, että täällä hävetään maalaisia juuria, jotka paljastuvat nimenomaan puhetavasta. Juu, ja nämä stereotypiat; savolaiset ovat tyhmiä jullikoita, pohojalaaset ylpeitä uhoojia, lappilaiset nöyriä ja ovelia. Voihan noissa jotain perää ollakin, mutta kaikenlainen leimaaminen on ikävää. Yksilöitähän tässä ollaan, jokaikinen.

Minulle tutuimpia ovat pohjoisen ja savon murteet, juuristani johtuen. Kumpikin sujuu. Kerran luin jonkun Orvokki Aution kirjan ja olipas outoa kun oli aivan outo murre, yritti arvailla kuinka sitä puhutaan. Savonmurre on muuten aivan kamalaa kirjotettuna, ihan junttia etten sanois.

Asuin 12 ensimmäistä vuottani kainuussa ja minusta sikäläinen murre ei ollut kaunista. Luulin ettei se ollut tarttunut minuun, mutta totuus paljastui kun muutimme Ouluun. Eka koulupäivänä luokkakaverit tulivat uteliaina kysymään että mistä sinä tulet, kun puhut niin oudosti. Höh! Kysymys esitettiin kyllä ihan ystävällisessä hengessä ja pelkästään uteliaisuudesta. Eli niin se vaan tarttuu jos on tarttuakseen. Tosin minun muksuista kukaan ei viännä savvoo vaikka ovatkin täällä kasvaneet ja varmasti altistuneet murteelle.

Melu

En viihdy paikoissa, joissa koko ajan kuuluu jostakin jotakin, vallankin jos se kuuluu kovalla. Voin istua ja neuloa hiljaisuudessa vaikka kuinka kauan (jos ois aikaa) tai ajaa autoa enkä välttämättä kuuntele mitään, sillä hiljaisuus ei ahdista minua. Telkkari tai radio ovat kiinni jos niitä ei kerran katsota tai kuunnella. En kaipaa taustameteliä. Toisaalta sekään ei haittaa jos mökissä on meteliä ja pystyn nukkumaan vaikkei oiskaan hiirenhiljaista.

Musiikki

Musiikkia olen kuunnellut pienen ikäni mutten osaa soittaa mitään instrumenttia. Riitti kun velipoika osasi (hänestä tulikin isona muusikko). Lapsena me kuunneltiin isän lännenlevyjä, joita hän oli tuonut 50-luvulla rapakon takaa. Tämmösen tahtiin taas sheikattiin 11-12 vuotiaana tyttösenä. Olinkohan minä vähän erilainen nuori, kun en koskaan hurahtanut Bay City Rollersseihin tai Abbaan tai mitä niitä nyt olikaan, enkä edes tuntenut tarvetta moiseen käyttäytymiseen. En yleensäkään pidä lokeroimisesta. Musiikimakuni onkin kirjavahko, tosin semmonen hömppäiskelmä ei kiinnosta eikä huutohevi.

Musiikki jotenkin vain kuulu elämääni. Se sitoo muistoja, lohduttaa, ilahduttaa, rentouttaa, luo yhteenkuuluvuutta, tanssituttaa, laulatuttaa jne. Esimerkiksi tämä Miksi on ollut ajankohtainen viime aikoina, puhuttelevat sanat.

Matot

Pidän yksinkertaisista arkisista asioista. Matot ja vallankin räsymatot ovat sydäntä lähellä. Ne ovat niin kotoisia, tarpeellisia, mutkattomia ja ekologisiakin. Niissä voi olla arjen estetiikkaa parhaimmillaan:

Tosin tämä ei ole aivan tavallinen räsymatto, vaan paikallisen tekstiilitaiteilija Maija Kansasen tuotantoa noin 1930-40 luvulta.

Vielähän tuota ois muutama m-sana; melankolia, matkat, minuus, miehet, museot jne mutta annetaan nyt olla. Nostanpa hattua, jos joku tänne asti jaksoi raahautua.

Tämä on vähän huono paikka mainostaa (uupuneita lukijoita, onko niitä edes enää), mutta täällä kannattais käydä ihailemassa meidän kaunista kylää.

Pientäkivaa

Ai mikä mäihä, voitin Sukkasadon arpajaisissa Suklaata.


Kiitos Marelolle, täällä ollaan nyt suu makiana.

Sitten sain vielä tällaisen kivan tunnustuksen Tiinalta. Ihania kesäisiä perhosia liihotteli tähän harmauteen. Lämmin kiitos Tiina.

Neuleita ei ole nyt esitellä. Jotain on kyllä valimistunut, mutta niistä voi näyttää vain tällaisia kurkistuskuvia:


Pääosassa näyttääkin olevan vanha räsymatto. No niin, muistellaanpas taas. Kävin kotiteollisuuskoulua (ihanan vanhahtava nimi. Voi jos se kaima-bändi soittas vähän kuultavampaa musiikkia niin diggaisin sitä pelkän nimen perusteella) joskus 80-luvun alkupuolella. Meidän koulu oli aikanaan siirtynyt Sortavalasta sotaa pakoon tänne Savoon. Monet kangaspuut olivat vielä niiltä ajoilta ja joskus tuntui että opetuskin. Me nimittäin aloitettiin klassisesti pellavapyyhkeillä ja ne piti vielä nimikoida, hohhoijaa (on muuten vieläkin käytössä). Alkuajan töitä oli myös matto, joka piti olla nimenomaan räsymatto. No se vain passas, meillä kun oli mummo joka leikkas himona kuteita, eli se puoli oli hoidossa. Ja onpahan tuo hyvä, kun on räsymaton alkeet opiskeltu, näin ne perinteiset tavat siirtyvät polvelta toiselle. Maton reunat huoliteltiin siten, että hapsut pujoteltiin maton sisään. Varmaankin siitä johtuen matto on kestänyt todella hyvin, missään ei ole mitään rispaantumisia, vaikka se on ollut kovassa käytössä.

Pimeitä päiviä

Voi luoja miten synkkä päivä. Marraskuu on varmaan kuukausista synkin ja kurjin, vallankin jos mieliala on samanlainen

Neuleista ei ole nyt kuvia ja voi olla ettei sattuneesta syystä tulekkaan vähään aikaan. Mutta koska kuvattomat postaukset ovat niin tylsiä, laitetaan tänne tällainen vanha, päivän teemaan sopiva valokuva, joka on otettu

joskus lapsuuden onnellisina päivinä.

Vanha muistelee

Kokeilin kuvakollaasin tekoa Picasassa ja tämmöinen siitä tuli:


Kuvassa Sukkasadon satoa eli 12 kpl käpälänlämmittimiä. Jäiköhän levy päälle kun vieläkin on kolmet sukat puikoilla vaikka huomenna alkaa jo lapaskuu, johon myös olen liittynyt.


Tänään on merkkipäivä meidän suvussa, isävainaan ja Pojan syntymäpäivä sekä veljen nimipäivä. Isän muistoksi tämä ihana kuva vuodelta 1925 tai 26, joka taidettiin esitellä jo tuolla vanhassa blogissa. Hilja-täti (minun isotäti) ja koira vahtivat isän unta tuvan hiljaisuudessa :)

Haa, minä istun parhaillaan tuolilla, joka näkyy kuvan vasemmassa reunassa tuossa ompelukoneen edessä. Kehtokin on vielä tallessa.

Ja kun tässä on muisteltu harva se postaus, niin tehdäänpä se tänäänkin (taitaa olla vanhuuden ensioireita). Kun poika syntyi oli sairaalassa niin täyttä, että piti jäädä synnytyksen jälkeen aamuyöksi aulaan odottelemaan huonepaikkaa. Oli tällainen harmaatakin harmaampi syysilma ja seurailin aamun vähäistä valkenemista suurista ikkunoista, kun en saanut unta. Ulkona oli todella ankean näköistä, mutta minun sisällä paistoi lämmin aurinko. Taisi olla sitä äitiyden tuomaa onnea. Sairaalasta jäi mieleen puolukkarahka, jota oli yölläkin tarjolla. Se oli sitten hyvää. Entäs musiikki? No muistan kun sitten kotona imetin pientä poikaani ja kuulin radiosta eka kertaa Veikko Lavin Evakon laulun ja ei voinut mitään, itku tuli. Laulu osui jotenkin hyvin syvälle vaikkei meidän suvussa ole ketään karjalaista. Äidin suku oli kyllä evakossa pohjoisesta mutta he pääsivät sinne takaisin.

Olisi kai aika perustaa se toinen blogi, sellainen muistelupaikka jossa ois vanhoja valokuvia, lehti- ,kirja- ja tavarajuttuja ynnä näitä muisteluja ettei tarviis teitä neulojia näillä pitkästyttää :) No lapsien syntymiä ei muistella enää vähään aikaan.

Lopuksi Onnittelut Poika-kullalle sinne kauas ja velipojalle myös ja kaikille muillekin, jotka viettävät juhlapäivää:) ynnä virkistävää viikonloppua!

Paperitähtiä

Edit: Hups, piti laittaa koko juttu uusiksi ja poistaa suurin osa kuvista. Tuli ihan asiallainen keskustelu tekijänoikeuksista herra Linssin kans (asiasta perillä). Hän oli sitä mieltä, että on vähän riski laitella kuvia uudesta kirjasta, koska siten tässä rikotaan tekijänoikeuslakia. En hoksannut ajatella asiaa siltä kantilta. Niinpä niin, mikä se on luvallista ja sallittua.

No tässä nyt kuitenkin kuva hulvattomasta kirjasta jonka löysin eilen kirjastosta. Suosittelen.

Voi vitsi, mikä kirja. Siinä on kuvia ja hauskoja juttuja Rauni Palosen piirtämistä paperinukeista, joita julkaistiin Avussa vuosina 1968-97. En ole vielä lukenut koko kirjaa, mutta kuvia olen kahlannut ja katsellut ja nauranut. On kuin tekisi aikamatkaa lapsuuteen. Tädilleni tuli aikoinaan Apu ja minä onnekas sain ne paperinuket sieltä. Voi kiitos rakas Aila-täti. Niillä kai leikittiin niin kovasti ettei mitään ole jäänyt jäljelle. Jossain on laatikollinen itsepiirrettyjä nukkeja vaatteineen mutta enpä löytänyt niitä tähän hätään. Tarttis kai taas muuttaa, että tulis inventoitua varastot.

Tämän minä muistan omistaneeni. Menneitä haikailevalla Päivi Paunulla oli muinoin näin värikäs karderoobi:


Lisää juttua ja kuvia täältä.

PS. Ihan kohta Brunellin ohje on valmis.